Kaikki alkoi siitä- niin siis, mistähän se oikein alkoi? Hmm, minä siis olen Merkurius Ruusuvuori ja kerron kaiken mitä muistan lapsuudestani teille.
Ensimmäinen muistikuvani on meistä kuudesta kävelemässä hiekkaista rinnettä alas rantaan. Me kuusi, tarkoittaa minua ja sisaruksiani tai siis ainakin me luulemme olevamme sisaruksia.
Ainakin meillä on sama sukunimi ja kaikkien etunimi alkaa samalla kirjaimella: Mats, Max, Melker, Merkurius, Moritz ja Meredith. Viisi poikaa ja tyttö, on siinä ollut äidillä hoitamista, kun olimme vauvoja.
Äidistä puheen ollen, tämä kuva on seinän pätkällämme, taitaa olla äitimme! Aika kaunis nainen - vai mitä!
Parasta rannalla olossa oli hiekan kanssa värkkääminen, sillä tallusteleminen, sen taputtaminen…
…hiekan ilmaan heittäminen ja syöminen myös. Ainoa inhottava puoli hiekassa on se, että se menee silmiin.
Silloin olikin mukavaa päästä kylpemään, joka on melkein yhtä mukavaa, kun hiekan kanssa puuhailu. Kuka meitä oikein pesi ja meistä huolehti, en tiedä!
Muistan vain ruskeat karvaiset kädet, sinisen liivin ja hauskan hatun.
Sen myös, että saman henkilön syliin pääsin välillä ja minulle kerrottiin jotain tärkeää, joka minun pitäisi muistaa menneisyydestäni! Vahinko vain, ettei kukaan meistä muista, mitä meidän piti muistaa.
Senkin muistan, että aina välillä sain lentää ilmassa ja minusta otettiin koppi alas tullessa. Lentäminen raikkaassa tuulessa oli ihanaa!
Sen muistan, että se sama karvainen henkilö, otti erään naisen syliinsä ja sen jälkeen en enää häntä nähnyt!
Sitten oli vain Pertti Eririkas IV, jonka kanssa puhuttiin kultaharkoista ja pelikonsoleista kaiken yötä.
Sekä Kaarle ja Terhikki Janatuinen, jotka kyselivät meiltä, mitä meistä oikein isona tulee? Rakennusmiehiä tietysti!
Eräänä iltana sitten Muru kulkukoira johdatti meidät rannalle! Murun tapaisen koiran voisin joskus hankkia itselleni.
Siellä me sitten istuimme auringonlaskuun asti, äidin valvovien silmien alla.
Sitten jalkoja alkoi kutittaa niin, että oli pakko nousta ylös ja puistella itsestään hiekat pois.
Mats ja Max sen sitten aloittivat, lehtien heittelyn nimittäin ja me muut jatkoimme vuorollamme perässä.
Toiset kasvamisesta onnellisena toiset eivät, seisoimme rannalla! Minä kyllä ainakin olen onnellinen siitä, että olen nyt aikuinen.
Moritz oli taas viimeinen, niin kuin monessa muussakin asiassa - taitaa olla kuopus!
Mats ja Max!
Melker ja Meredith!
Minä ja Moritz- emme malttaneet edes kuvanotto hetkeksi lopettaa juttuamme.
Moritz nimittäin kertoi minulle, mitä aikoo nyt aikuisena tehdä – matkustaa ympäri maapallon ja kerätä matkalaukkunsa täyteen merkkejä eri paikoista.
Mutta ihan ensiksi hän muuttaa omilleen, ikiomaan taloon, oma tupa- oma lupa! Kaikki muutkin aikovat seurata hänen esimerkkiään, minä kuulemma saan jäädä tänne kotiimme kaikkine 1500 simoleonin omaisuuksineni.
”Hyvästi pikkuveli, pidä hyvää huolta kodista ja kasvata kaunis legacysuku, tuottamaan kunniaa Ruusuvuoren sukunimelle – me luotamme sinuun!”
Ja sinne kohti taksia, he kaikki sitten suuntasivat ja jättivät minut yksin selviämään.
Ja nyt minun on sitten päätettävä mitä periaatteita legacysuvussani noudatetaan. Ainakin siis kaikkien on oltava pelottomia, niin kuin me olimme yksin pieninä taaperoina täällä asuessamme. Eikä lainkaan haittaisi, vaikka jokainen kertoisi aina seuraavalle sukupolvelle sukumme menneisyydestä ja maalaisi taulun itsestään. Millään härpäkkeillä ei sitten värkkäillä tai eliksiireillä ikää lisäillä.
Mitään rajoitteita en kyllä lapsieni sukupuolelle tai puolisovalinnoille aseta, kunhan löytäisivät itselleen puolison, jota rakastavat! Ja siitä tulikin mieleeni, että itsellekin on sitä puolisoa sitten ruvettava pian valitsemaan, vaikkei tänne ketään vielä voi pyytääkään asumaan! Kuka nyt haluaisi asua paikassa, jossa on amme, puhelin ja pätkä seinää?
Onneksi minut kutsutaan retkelle kaupungille, siellä tapaan paljon mukavia ihmisiä, mutten ketään vaaleahiuksista ahkeraa työntekijää. Ehkä minun pitää retken jälkeen seikkailla muualla Hopeavuoriston kaupungissa.
Julian Vaatturin tapaan Puotikeskuksessa. Aika mukava tyttö, sopii puolisoksi ehkä jollekin pojalleni!
Vihdoin näen HÄNET! Hän se on, unelmieni puoliso, Liina Vilkko! Hänen kanssaan vietän tulevaisuudessa kultavuosipäivää!
Istumme heti alas ja kerromme toisillemme kaiken itsestämme.
”Kuule Liina, mitä sinä oikein teet työksesi?”
”Minä olen kansanedustaja!”
Apua! Voiko kansanedustaja pitää vihreistä miehistä? Liinan mielestä olen kuitenkin parasta mitä hän tietää!
Ja hän jopa nauraa puujalkavitseilleni - hän se on!
Kuule äiti, sinä varmaan pitäisit tulevasta miniästäsi. Voi kun olisit täällä neuvomassa minua ammatinvalinnassa ja kaikessa muussakin!
